______________________________________________________
Olen aito Kotkanpoika, kotoisin siis rannikolta, meren äärestä. Ollessani vielä poikanen, untuvikko, kävimme isäni kanssa merillä. Häntä voisi kutsua todelliseksi merikotkaksi, niin kokenut ruorinkäyttäjä hän on. Tyrskyissä höyhenet pöllysivät. Toisinaan oli myös tyventä ja kaunis auringonpaiste. Opin aikaisin tuntemaan meren mahdin ja kauneuden, kunnioittamaan sen suuruutta ja syvyyttä. Muistan vieläkin miltä tuntui seistä keulassa ja katsella lähestyvää saaren poukamaa suolaisen merituulen hyväillessä sileitä lapsenposkiani. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meressä uiminen on aina ollut jokakesäinen kohokohtamme veljeni kanssa. Kerran pääsin hyppäämään veneestä mereen. Isä pelotteli hauen tulevan puremaan minua varpaasta, jos en polski kovasti. Sanoi myös kalojen pissineen veteen, joten vettä ei saa juoda. Lekottelu kuumalla heinäkuisella kannella pulikoinnin jälkeen tuntui rauhoittavalta. Muistan vieläkin miltä tuntui maata selällään ja katsella sinitaivaalla kiitäviä valkoisia pilvenhattaroita. Aika tuntui pysähtyneen. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Kalastimme myös silloin tällöin isän ja veljeni kanssa. Merestä tietenkin ja ihan virvelillä! Siimani oli aina solmussa. Lohdutukseksi pikkuveli heitti oman vieheensä puuhun. Silloin minua vasta naurattikin. Isä sai aina eniten kalaa, vaikka mielestäni heitin yhtä pitkälle, samalla vavalla ja vieheellä. Ehkä hän on myös kalamies? Kalastimme vain rannalta. Minä halusin päästä merelle. Itse sain harvoin kalaa, joskus kuitenkin lykästi. Muistan vieläkin miltä tuntui nostaa ensimmäinen ahven ylös merestä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meillä ei siis ole koskaan ollut omaa venettä. Isä ajeli Puolustusvoimien paatteja työkseen. Silloin tällöin pääsin mukaan merimatkalle. Hän puhui aina ostavansa oman veneen päästessään eläkkeelle, jotta voimme toteuttaa vielä yhdessä retkiä Kotkan ulkosaaristoon, meressä uimista ja kalastusta. Aikakin juoksee eikä isästä välttämättä ole enää ruorin taakse saadessamme riittävät varat kasaan.
Itsekin olen päässyt kokeilemaan veneen ohjausta. Taisin olla 5-vuotias miehenalku tuolloin. Aluksen päällikkö kysyi haluanko kokeilla, haki penkin ja antoi ohjat minulle annettuaan lyhyen oppitunnin ohjauksesta ja nopeuden säätämisestä. Tämän jälkeen hän liittyi matkustajien seuraan. Kuulin pian paniikinomaisen huudahduksen: ”Voi ei, kuka ohjaa?!” Päällikkö vastasi tyynesti: ”Olli. Älkää huoliko, kyllä hän osaa.” Ja vene totteli minua, kukaan ei vahingoittunut eikä vene liioin. Muistan vieläkin miltä tuntui saada sellaiset kehut ja pitää ruoria kädessä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti